Poikaset lensivät pesästä

 Sinne se lähti, viimeinenkin poikanen, pois pesästä, kokeilemaan, miten omat siivet kantavat. Niinhän se kuuluukin mennä. Pesä tyhjenee ja jäädään taas kahdestaan tuon oman kullan kanssa. Iso talo täynnä huoneita, joissa ei asu kukaan. Muistoja tulvillaan jokainen nurkka. Ympyrä sulkeutuu ja ollaan taas ihan kahdestaan, ihan niin kuin silloin 25 vuotta sitten. Paitsi, että ollaan se 25 vuotta vanhempia. Miten nää vuodet ovat kuluneet niin nopeasti?

 Oma vanheneminen on jotenkin niin itsestään selvää, mutta nyt sitä  havahtuu siihen, että ne lapsetkin ovat vanhenneet. Esikoinen lähti kuusi vuotta sitten ja nyt on tuon kuopuksen vuoro jättää lapsuuden koti.

Niin ne lapset vain kasvavat ja itsenäistyvät, vaikka tuntuu, että vasta eilen lauloit heille iltalaulut, veit päiväkotiin ja saatoit koulutielle. 

Kun esikoinen kuusi vuotta sitten sai valkolakin ja lähti kesän jälkeen opiskelemaan, oli ainoa lohtu suureen ikävääni ja eroahdistukseeni se, että kuopus oli vielä koululainen ja kotona. Olin niin onnellinen siitä, että saisin pitää pienen prinsessani vielä vuosia lähelläni kotona, sillä hänhän siirtyi vasta yläkoulun puolelle. Yht’äkkiä huomaat, että hän onkin jo aloittamassa lukion ja nyt. Nyt tuo pieni prinsessa sai oman valkolakkinsa ja muuttaa opiskelupaikkakunnalleen. 

Olen suunnattoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan olla kahden näin upean tyttären äiti. En vaihtaisi päivääkään pois! Tiedän itkeväni vielä monen monta kertaa ikävääni ja murehtivani heidän vastoinkäymisiään, joita elämä heidän eteensä tulevaisuudessa työntää. Tulen valvomaan öitä miettiessäni onko heillä kaikki hyvin. Silti vain toinen äiti voi ymmärtää, kun sanon, etten ikinä vaihtaisi elämääni kenenkään toisen kanssa, enkä luopuisi äitiydestäni mistään hinnasta. 

Istahdan kuopuksen sängylle ja katson tuttua huonetta. Osa tavaroista lähti mukaan opiskelijasoluun, osa on edelleen tutuilla paikoillaan. 

Ikävä on suuri, mutta samalla tunnen suurta iloa ja ylpeyttä siitä, että olen onnistunut kasvattamaan kaksi ihanaa ja fiksua tytärtä.

Kyllä otti koville

Kolme kuukautta liikuntakieltoa! Kuin märkä rätti suoraan naamalle. Voin kertoa, että ei tuntunut mukavalta. Mutta siitäkin selvittiin. Usein sanotaan, että alku on vaikeaa, mutta sen jälkeen helpottaa ja kaikkeen tottuu. Joo, niin luulis. Minun kohdallani tosin kävi juuri toisin päin, olo vain paheni ja tuntui päivä päivältä raskaammalta olla tekemättä mitään. 

Vaan mistä moinen liikuntakielto?

Marras- joulukuussa vasen polvi alkoi oireilla juostessa. Pystyin juoksemaan ihan normaalisti, sillä jalka ei pettänyt alta tms., ainoastaan joka ikinen askel sattui. Pidin pari ylimääräistä lepopäivää juoksun suhteen, mutta ei auttanut. Kun kipu ilmaantui myös kävellessä, hakeuduin työterveyteen. Lekuri määräsi kahden viikon täydellisen liikuntakiellon, tulehduskipulääkekuurin ja kylmäyksen rasitusmurtumaepäilynä. Kaksi viikkoa olin neljän seinän sisällä vaihdellen jääpussia. Liikunnan aloitin kävelylenkeillä ja ekat juoksut otin vasta tammikuussa, olin siis käytännössä yli kuukauden juoksematta. Eka juoksulenkki tuntui taivaalliselta; jalassa uudet Icebugin juoksukengät ja alla mukava joustava luminen rantatie. Eikä mihinkään sattunut.

Satulaan olin palannut oikeastaan heti tuon kahden viikon täydellisen liikuntakiellon jälkeen heti jo joulukuun lopussa. Tosin paljon muuta ei voinut tehdä kuin kävellä, sillä polvi ei tuntunut tykkäävän keventämisestä. En tiedä johtuiko siitä, että koulusatulan toppaus osui mukavasti kipukohtaan. Onneksi oikea talvi saapui tammikuussa ja oli hanget, joissa kahlata Aidan kanssa. Ei siis haitannut, että ratsastus rajoittui kävelyyn. Ainakin sai olla satulassa!

Vaan ei olleet kevennys ja kevyt istunta ainoat, jotka edelleen sattuivat. Toinen juoksulenkki meinaan toi polvikivun takaisin. Ja nyt palasi kuvaan myös lepokipu. Sen lisäksi jopa kävellessä sattui joka askeleella ja yöllä heräilin polven jomotukseen. Oli siis pakko viheltää peli poikki ja mennä ortopedille. Kliininen tutkimus ei tuonut vastausta, sillä kaikki tuntui olevan ok, joten tehtiin MRI. 8.2. ortopedi sitten soitti kuvantamisen tuloksen. Kaikki itse polvinivelessä oli priimaa; niin kierukat kuin nivel- ja rustopinnat. Myös ympäröivät ristisiteet olivat ok. Ei merkkiäkään vaikka nivelrikosta tai muusta ikään ja liikuntataustaani sopivasta alkavasta kulumasta. Noup, polveni näytti olevan kuin nuorella tytöllä konsanaan. Mikä sitten aiheutti tuon raivostuttavan kivun? Syyllinen löytyi sylttytehtaalta - tai no, ei ihan sieltä, vaan sääriluusta, jonka yläosassa komeili 7 mm murtumalinja. Jep, minulla oli siis rasitusmurtuma jalassa! Kylmän rauhallisesti lekuri määräsi kolmen kuukauden liikuntakiellon. Ja mikä pahinta, liikuntakielto kattoi myös ratsastuksen.

PAM! Kuin olisi halolla päähän lyöty! Ei auttanut kiivas keskustelu lääketieteen ammattilaisen kanssa. Nöyrryttävä oli siihen, että liikunta - ja siis myös ratsastus - olivat nyt tauolla seuraavat kolme kuukautta.

Hemmetti, että tuntui pahalta! Tiedän, että on ihmisiä. jotka oikeasti ovat kipeitä ja kykenemättömiä liikkumaan sitäkään vähää, mitä itse sain kuitenkin tässä sisällä kotosalla liikkua. Ja tiedän, että on ihmisiä, jotka on määrätty liikuntakieltoon ison operaation jälkeen ja heillä on riesanaan vielä kivutkin. Mutta jokaisen kokemus on jokaisen oma kokemus. Toiselle tikku sormessa on maailman loppu, toinen nauttii joka hetkestä, vaikka istuu pyörätuolissa. Meitä ei vaan voi verrata! Ei, vaikka minäkin sain osakseni kommentteja, että miten oikein kehtaan valittaa pikku vaivastani. Teki mieli vastata, että miksi en valittaisi, kun olen siinä niin pahuksen hyvä! 

Hieman tätä kolmen kuukauden "vankilaa" helpotti se, että olisin joka tapauksessa ollut lähes neljä viikkoa "neljän seinän sisällä" kuopuksen ylioppilaskirjoitusten vuoksi. Tosin tuon omaehtoisen karanteenin aikana olisin voinut käydä aamuisin lenkillä ja iltapäivisin kävelemässä, vaikka tallille, kauppaan tai muuallekaan ihmisten ilmoille en olisi voinut mennä.

Vaan nyt liikuntakielto on vihdoin lusittu ja voin palata tallille muutenkin kuin vain katsomaan sivusta muiden ratsastusta. Oikeaan ratsastukseen palaaminen vie vielä aikaa, mutta satulaan sentään voin nousta. Joten arvatkaa mitä aion tehdä perjantaina! ;)

Kaikkea ei voi saada, mut jotain kuitenkin

 

Aulangon ratsastuskoulu

Tässä eräänä päivänä kävellessäni aurinkoisessa pakkassäässä katselin Aulangon hankia ja tunsin suurta kateutta ja kaipuuta. Enkä tarkoita nyt yleisesti Aulangolla aluetta, joka sekin on kyllä hyvin kaunis, vaan nimen omaan tallia, joka näytti niin kotoisalta, lämpöiseltä ja kutsuvalta valkoisten kimaltavien hankien keskellä. Aulanko oli kuin toinen koti minulle melkein 20 vuotta. Rantatie, puistometsä, tarhat, kenttä, maneesi, valkoinen talo, ne kaikki ovat edelleen niin tuttuja ja kuitenkin nyt jotenkin vieraita. Vai tunnenko vain itseni niissä vieraaksi? Katkerana (?) ajattelin mielessäni, miksi talli ei voi enää olla vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Miksi tallimatka ei enää voi olla niin lyhyt, ettei tallilla pistäytyminen vaatisi mitään suunnitelmaa tai järjestelyä edes nyt talvella. Kunpa voisin siirtää nykyisen ”tallini” Aulangolle. 

Aika kultaa muistot, tai sitten sitä vaan on niin paljon turvallisempaa muistella menneitä, sillä on jo elänyt ne hetket ja tietää miten ne etenivät. Jopa ne katkerat, surulliset, vaikeat ja pelottavat hetketkin ovat tuolla muistoissa jotenkin helpompia käydä läpi uudelleen, sillä tietää, että on niistä kaikista joskus selvinnyt. Tässä ja nyt on paljon vaikeampaa. Menneisyyteen on niin helppo lisätä ne kultaiset kehykset ja olla ajattelematta sen tarkemmin.

Aulanko on lähellä, se on fakta. Siellä oli - ja on varmaan edelleenkin -  aivan uskomattoman upea ilmapiiri ja yhteishenki. Aivan ihana henkilökunta ja joka kerta myös mukavat harkkarit. Ja tallikaverit! Oh yes! Mikä porukka! Vaikka osa hevosen omistajista luonnollisesti vuosien saatossa vaihtui, niin aina nuo uudet ihmiset osoittautuivat ihaniksi tyypeiksi. Ehkä hevoset yhdistävät ja tekevät meistä niin saman kaltaisia, että väkisinkin kaikki vaan ovat parasta A-ryhmää?

Aulangon porukkaan en taida enää kuulua, vaikka kuinka yrittäisin roikkua mukana. Eihän minulla ole siellä ollut omaa hevosta enää 1,5 vuoteen ja Santunkin lähdöstä tulee muutaman kuukauden kuluttua jo vuosi. Leenan Tuurella en ehtinyt edes aloittaa ennen kuin Leena siitä luopui. 

Kaikkea ei voi saada, mutta jotain kuitenkin. En saanut "omaa" tallia Aulangolle, mutta sain uuden talliyhteisön naapuri kunnasta. 15.5.2020 nousin ensimmäisen kerran 13-vuotiaan fwb-tamman selkään. Kesällä kävin tallilla ahkeraan; muuten vaan jelppaamassa tamman varsinaista ratsastajaa vaikka puomitehtäviä rakentamalla tai auttamassa häntä hoitamalla ja liikuttamalla hevosta silloin, kun hän ei itse päässyt. 7.8.2020 minusta tuli tamman vakioliikuttaja ja samalla ihan kuin "virallisesti" osa talliporukkaa. Ensi kerrasta alkaen minut otettiin tallin porukkaan mukaan. Ensi kerrasta alkaen koin, että olin tervetullut tallille siitäkin huolimatta, että kyseessä ei ole ratsastuskoulu, jossa ollaan totuttu vaihtuvaan asiakaskuntaan, vaan 11 hevosen rauhallinen yksityistalli. Ja mikä porukka! Aivan ihania ihmisiä! Ilmapiiri on avoin, ystävällinen, rehellinen ja kaikki ovat valmiita auttamaan toisiaan. Kukaan ei aseta itseään korkeammalle kuin muut, kukaan ei arvostele toista selän takana. Jokainen saa harrastaa tavallaan ja kaikkien yhteinen tavoite on hevosen hyvä. Tallille on aina niin kiva mennä. 

Aulankovuosina rakastin rauhallisia sunnuntai-iltoja. Arki-illat kun olivat aina kamalaa kaaosta ja hälinää. Vaikka alatalliin ei tuntiratsastajilla ollutkaan mitään asiaa, niin yleinen hälinä ja meteli kantautui sinne kuitenkin. Kaikki tuntui aina niin kiireiseltä ja sai vain haaveilla hiljaisuudesta. Mutta sunnuntai-illat! Sunnuntai-iltaisin oli ihana touhuta vanhassa tallissa, kun siellä ei ollut useinkaan ketään muuta samaan aikaan. Sama täydellinen hiljaisuus ja rauha vallitsi aina kesällä tuntihevosten loman aikaan. Nyt saan nauttia tuosta rauhasta oikeastaan jokaisella tallikerralla! Olen perjantaisin yleensä ensimmäinen, joka saapuu iltapäivällä tallille liikuttamaan hevostaan. Osa taitaa antaa perjantain vapaaksi tai on käynyt jo päivällä ratsastamassa, sillä en keksi muuta syytä siihen, että saan usein olla ihan kaksistaan tamman kanssa koko tallireissuni. Aulankovuosien jälkeen tuo kaikki tuntuu suorastaan täydellisyydeltä! Ja osaan todellakin arvostaa sitä.

Rauhallisuuden ja hiljausuuden lisäksi huomasin heti toisen itselleni hyvin tärkeän asian jo ensimmäisellä tallikäynnilläni. Nimittäin siisteyden. Nykyinen kotitallini on aina niin siisti, että sisään tullessa tekee melkein mieli ottaa ulkokengät jalasta. Lattiat on lakaistu, eikä niillä ole roskia, turvetta, heinää tai muutakaan sotkua. Lavuaari on puhdas ja saippuat, sienet, pesuaineet paikoillaan korissa. Vesiletku kerittynä telineessä.  Varusteet on niille kuuluvilla paikoillaan. Ei loju harjoja, riimuja tai lomia lattioilla. Varustehuoneessa kaikki on tip top. Loimien kuivaushuoneessa telineissä roikkuu vain se yksi märkä loimi, kuivat loimet on siististi taiteltuina hyllyillä. Suojat ovat kuivumiskoreissaan, pyyhkeet naruilla. Ei ole lattialla epämääräisiä kasoja suojia, pinteleitä, pyykeitä, harjoja, hanskoja tms. Ei. Koko talli on yhtä siisti kuin kenen tahansa koti. Jokainen huolehtii omalta osaltaan siisteyden säilymisestä. Kukaan ei ajattele, että se "joku muu" kyllä lakaiseen, siivoaa ja korjaa tavarat niille kuuluville paikoilleen. 

Kun syksy ja sateet saapuivat, aloin kaivata maneesia. Varsinkin niinä sateisina ja pimenevinä iltoina, kun kenttä alkoi näyttää enemmän lammikolta kuin ratsastuskentältä ja ainoa vaihtoehto oli lähteä maastoon tai tallin ympäristön teille pimeään, yksin. Tuolloin sitä väistämättä tuli ajatelleeksi entisiä aikoja ja Aulangon maneesia. Pieni kateus ja katkeruus hiipi takaraivoon, kunnes muisti, millaista se todellisuudessa maneesikaudella arkisin oli. Ei se aina nimittäin juhlaa ollut! Toivomus maneesiin saapumiselle oli se, että sinne menisi samaan aikaan kuin tuntilaiset, joten tallille meno oli osattava ajoittaa "oikein". Useampana iltana maneesissa oli samaan aikaan vikeltäjillä treenit, joten silloin 1/3 maneesista oli heille varattuna ja jos tunnilla oli vaikka se maksimi seitsemän ratsukkoa, ei sinne oikein yksäriratsastajana sekaan mahtunut muuta kuin kävelemään ja vähän ravailemaan. Aina tietty oli mahdollisuus mennä maneesiin tuntien jälkeen, mutta jos viimeinen tunti päättyy klo 21, niin... Viikonloppuisin oli sentään paremmin. Paitsi niinä viikonloppuina, kun oli valmennuksia. Silloin maneesi oli käytännössä lauantaisin varattuna aamusta iltaan ja sunnuntaisinkin puolet päivästä. Niin, että loppujen lopuksi, oliko se tilanteeni ennen merkittävästi paremmin kuin nyt ilman maneesia?

Kaikkea ei voi saada, mutta jotain kuitenkin. Omaa hevosta on kova ikävä, mutta Jaska on nyt Heidin mukana - ja sillä siisti. Olen onnellinen siitä, että tuolloin toukokuussa 2020 nousin tallin "prinsessan" selkään ja saan nyt kuulua sen teamiin, olla osa arvon tamman palveluskuntaa. Lokakuusta alkaen meitä on  palveluskuntaan kuulunut kolme hevoselämää rakastavaa aikuista naista. Meillä jokaisella on ollut omia hevosia, joten aikuisesta iästämme huolimatta meistä jokainen tietää mitä tekee. Susanna, joka tammaa on ratsastanut jo vuosia, kantaa päävastuun ja on se "varsinainen" tamman ratsastaja. Mervi maastoilee lauantaisin ja minun iki oma päivänäni on perjantai. Eihän yksi päivä onnea tuo ja vastaa sitä, mihin hevosen omistajana olen tottunut, mutta koska kaikkea ei voi saada, on oltava kiitollinen ja onnellinen siitä, mitä saa. Ja kun kevät joskus fillarikeleineen saapuu, niin ehkä sitten saanen toisenkin "palveluspäivän"? Haaveissa on hyvä elää :).

Maneesiton tulevaisuus - täältä tullaan!

En ole vuosiin - tai no, oikeastaan vuosikymmeniin - harrastanut aktiivisesti ratsastusta maneesittomalla tallilla. Toki Danin aikana Aulangolla oli vain pieni maneesi, jonne ei tuntien sekaan päässyt ratsastamaan, joten mentiin aika paljon ulkokentällä sään sen salliessa. Mutta aina oli mahdollista mennä maneesiin kahdeksan jälkeen, kun tunnit päättyivät. Uuden maneesin rakennusaikana Rasmun kanssa oli myös tilanne, kun ainoa mahdollisuus oli ratsastaa ulkona. Mutta tuo maneesittomuus ajoittui melkein kokonaan kesäaikaan. Vain pari viimeistä kuukautta sinniteltiin syksyn keleissä. En siis oikeasti muista enää sitä, millaista on, kun vettä/räntää/rakeita tulee vaakatasossa ja olen pikkareita myöden niin litimärkä, että paleleminen saa hampaat kalisemaan. Tulevat kuukaudet saattavat täten olla erittäin mielenkiintoisia ja täynnä yllätyksiä. Yritin tässä tallituttuni kanssa muistella, miten rospuuttoaikaan ja/tai pimeällä hevoset aikoinaan liikutettiin, sillä ei ne mitään vapaapäiviä saaneet huonon sään tai karsean kelin takia. Luulempa, että tänä päivänä jätetään hevonen jopa herkemmin ratsastamatta, jos on pakkasta tai sataa ja tuulee. 

Vaikka nuo lähestyvät huonot (oikeasti ihan kamalat) kelit hieman jännittävät, niin oikeasti olen kuitenkin  aivan innoissani siitä, että talli kuuluu taas säännöllisesti elämääni. Tuntuu aivan mielettömän hyvältä odottaa joka ikistä tallipäivää. 

Ollaan tässä nyt kesä tutustuttu tuon ihanan tamman kanssa toisiimme. Mitä enemmän prinsessan kanssa touhuan, sitä enemmän siitä tykkään. Vaikka itse ratsastuksessa en ole vielä kunnolla löytänyt niitä oikeita nappuloita, niin en ole huolissani, sillä uskon, että vähitellen nekin kyllä löytyvät. Ja mikä kiire meillä on? En ole suunnitellut kilpailevani tai oppivani jotain uutta ja ihmeellistä. Tavoitteeni ovat maanläheisemmät; haluan oppia ratsastamaan tuota ihanaa persoonallista tammaa. Haluan saavuttaa sen luottamuksen, löytää yhteyden, joka säilyy, tai ainakin palautuu nopeasti silloinkin, kun hänen mielestään ympärillä on / tapahtuu jotain hurjan ”huolestuttavaa”. Pieniä hyviä hetkiä meillä on lähes joka kerta ollut jo hieman enemmän kuin edellisellä ratsastuskerralla. Edistymme siis ikku pikku askelin. Ja tällä hetkellä se riittää minulle, sillä tämä tamma on niin erilainen ratsastaa kuin yksikään omista hevosista - tai oikeastaan yksikään hevonen, jolla olen ratsastanut. 

Santtu oli aivan ihana hellyyttävä ruuna ja sen kanssa oli todella mukava touhuta. Santun kanssa oli niin rentouttavaa lähteä käyntimaastoon ja vain nauttia luonnon kauneudesta, rauhasta ja yli päänsä satulassa istumisesta. Oltiin ihan kaksistaan, ilman huolen häivää. Santun kanssa ei tarvinnut olla ”hereillä” vapaana juoksevien koirien, takaa hurahtavien fillareiden, yläpuolella kirkuvien naakkojen tai tuulenpuuskien vuoksi. Santtu oli aivan uskomaton nuori, niin maastovarma, että moni aikuinen hevonen ei pysty samaan. Melkein yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat, kun se jotain pelästyi ja otti loikat tai säntäsi jonnekin. Santtu oli niin erilainen kuin Jaska; itse rauhallisuus ja tyyneys. 

Mutta Aida sitten! On olo kuin olisin löytänyt Jaskan korvikkeen. Siis oikeasti. Tamma on yhtä hölmö ja hassu. Lähes yhtä ”hereillä” ja lähes yhtä herkkä ”huolestumaan” asioista kuin Jaska. Hän käyttäytyy karsinassa aivan samalla lailla; on yhtä utelias, yhtä rapsutuksenkipeä ja rakastaa yhtä paljon harjaamista ja hoitoja. Ja pakko sanoa, että Aida on karsinan ulkopuolellakin kuin Jaska: laitumelta hakiessa se on kuulevinaan järveltä jotain ja tekee salamannopean käännöksen äänen suuntaan, tanssahtelee taluttaessa, kun on niin "pelottavaa", mutta tekee sen löysällä narulla ihan niin kuin Jaakko. Aida on kuin laimennettu versio meidän HuliVilistä. Sopii tällaiselle tädille siis kuin nenä päähän.

Olen äärettömän kiitollinen - ja vähän ihmeissänikin - kun tamman kasvattaja-omistaja sekä sen varsinainen ratsastaja kelpuuttivat minut tämän ainutlaatuisen tamman tiimiin. Toivon, etten tuota pettymystä. Mielenkiinnolla ja pienellä jännitukselläkin odotan tulevaa maneesitonta syksyä ja talvea.

Vuosi selvitty

Tasan vuosi sitten katsoin kyynelten läpi, kun Marcel Jordanin hevosrekka ajoi hiljaa pois tallin pihasta kyydissään meidän Jaska. Tasan vuosi sitten tyhjyyden tunne oli niin suuri, että tunsin ihan fyysistä kipua.

Vuosi on kulunut epätoivon ja itsesäälin välimaastossa sinnitellen, välillä kunnolla rypien. Sanotaan, että asioilla on taipumus järjestyä. - Ja paskat. - Ei ne mitään järjesty. Ei kukaan tule minun puolestani minun asioitani järjestämään, vaikka kuinka toivoisin. Ihan itse pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Ihan itse pitää kohtalooni alistua, valinnat tehdä ja seuraukset kärsiä. Kun kerta annoin Jaskan Heidille mukaan, on minun elettävä tuon päätöksen kanssa. Niin yksinkertaista se on. 

Viime syyskuussa onnistuin kuitenkin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ihana tallikaverini Leena toivoi yhtä tallivapaata päivää viikkoonsa. Minulle edes yksi ihan oikea oma tallipäivä taas oli kuin unelmien täyttymys. Joten niimpä sain Leenan nuorukaisen hoidettavakseni. Oli aivan ihana touhuta Santun kanssa. Eihän tuo yksi päivä viikossa todellakaan vastannut sitä, mihin olin hevosenomistajana tottunut, mutta oli se edes jotain. Eikä Santtu ollut Jaska, vaikka tuttuun karsinaan olikin muuttanut ja vaikka ruunat olivatkin olleet parhaita tarhakavereita. 

Minun roolini Santtu tiimissä oli huolehtia ruunan viikon kevyestä päivästä. Niimpä me teimme käyntimaastoja silloin, kun illat olivat vielä valoisia, Ja kun syksy eteni ja valoisasta ajasta saattoi vain unelmoida, siirtyi maastolenkkimme rantateillä kävelyyn. Mutta kyllä oli mukava istua satulassa, kun alla oli hevonen, joka ei liiemmin piitannut kovasta tuulesta, pimeydestä tai sateesta. Ihan sama, vaikka lumettomana talvena oli täysin mustaa ja pimeää lukuunottamatta katulamppujen tarjoamaan hentoa valoa. Santtu ei pelännyt tai kytännyt yhtään mitään, ei haitannut järven jään pitämä pauke tai naakkaparvien meteli, kaveri käveli vain rentona ja tyytyväisenä pitkin askelin.

Keväällä sain hetken leikkiä kuin oikeaa hevosenomistajaa, kun Leenalle sattui kurja tapaturma ja hän oli pois "pelistä" kuukauden verran. Santtu oli tuon ajan vastauullani ja itse sain apua tallipäiviin tutulta Jaskan kisahoitajalta Ninjalta sekä hevos- ja pesäpallopiireissä tutuksi tulleelta Susannalta. 

Sain nauttia Santusta lähes huhtikuun loppuun asti, sitten ruuna lähti kesälaidun paikkaansa. Vappuna kävin vielä kerran maastoilemassa sen kanssa uudessa paikassaan, mutta sen jälkeen en ole ruunaa nähnyt. 

Kun Santtu oli lähtenyt, Susanna hukutteli minut naapurikuntaan katsomaan fwb-tammaa, jota hän on ratsastanut jo muutaman vuoden.Ihana ruunikko kaunotar, johon ihastuin kertaheitolla! Ja miten ihanaa olikaan mennä tallille, jossa olen viettänyt teinivuoteni ja jossa ensimmäinen oma hevoseni oli aikanaan kesäisin laitumella. Kun on viimeiset 19 vuotta käynyt isohkolla tuntitallilla ja pitänyt siellä hevostaan, osaa arvostaa pienen yksityistallin hiljaisuutta ja siisteyttä.  

Sain huolehtia tammasta Susannan parin pienen kesälomareissun ajan. Lisäksi kävin auttamassa ja tekemässä pieniä puomitehtäviä Susannan treeneihin kesällä. Olen aina ollut sellainen "never a mare"-tyyppi, mutta kyllä nyt on pakko myöntää, että tuo pyhä periaatteeni alkaa sortua. Niin ihana tamma tuo tyyppi on! Monesti oli olo kuin olisi touhunnut Jaskan kanssa, niin samalla lailla nuo kaksi käyttäytyvät. Molemmat ovat suloisia rapsutuksenhaluisia ja uteliaita. Herkkiä ja ympäristöstään tietoisia olevia fwb-ratsuja. Kun vielä tammalla on samanlaiset mustat jalat kuin Jaskalla, tuntui usein harjatessa kuin olisi omaansa harjannut. Ehkä juuri tästä syystä koen, että tamman kanssa kesällä touhuaminen helpotti valtavaa Jaska-ikävääni edes pikkaisen. 

Juuri tällä hetkellä tulevaisuus on täysin avoin. Hyväksyn tilanteen, etten hevostani takaisin saa seuraavanakaan vuonna. Jaska on nyt Heidin ja saan heidät takaisin kotiin sitten joskus. Ikäväni on edelleen valtava. Eikä sitä helpota se, etten edes tiedä, koska pääsen katsomaan hevostani. Edellisestä vierailustani on kulunut jo 324 pitkää päivää. 

Santtu ei tule takaisin vielä vähään aikaan ja tuleeko se edes Aulangolle vai viekö Leena hevosensa jonnekin toiselle maneesitallille, kun syksy saapuu. Kun laidunkausi on ohi, palaa Susanna tammansa kanssa normaaliin treeniin, eikä minun "apukäsille" ole ehkä enää tarvetta. Hiipuuko siis oma hevoselämäni kokonaan sinniteltyäni kokonaisen vuoden Jaskan lähdön jälkeen?

Mikään ei ole niin kuin ennen

Santtu ja Jaska 2018

Kohta on kulunut neljä kuukautta siitä, kun Jaska ja Heidi lähtivät Norjaan. Kerran olen tänä aikana päässyt käymään heidän luonaan ja saanut helpottaa ikävääni. Voinut todeta, että heillä on molemmilla kaikki hyvin tuolla Euroopan länsilaidalla. Syksy on ehtinyt melkein vaihtua talveksi ja vuorokauden valoisa aika on vähentynyt minimiin. Elämä rullaa omalla painollaan eteenpäin ja  minä siinä sivussa.

Olen yrittänyt totutella hevosettomaan elämään. Yrittänyt löytää sitä "jotain" töiden vastapainoksi. Yrittänyt tottua siihen, ettei talli ole enää toinen koti. Yrittänyt uskotella itselleni, että oikeasti olisi olemassa jotain muuta tallin tilalle, että minun tarvitsee vain löytää se. No, en ole löytänyt ja se ei tunnu kivalta.

Säälin maailman ihaninta perhettäni, joka on joutunut - ja joutuu - kestämään sitä, että minä olen eksyksissä ja onneton. Se ei ole heidän syynsä. Pahinta tässä olossa on varmaan se, että en tunne enää kuuluvani sinne, minne kuuluin viimeiset 18 vuotta. Eikä tilalle ole kuitenkaan tullut mitään muuta.

Muistan vielä tunteen, kun aikoinaan siirryin hoitohevoseni mukana Alaspään ratsastustallilta (nykyisin Alaspään Ratsastuskeskus) Alhaisiin. Uusi talli ja sen ihmiset olivat ihania, mutta samalla jätin niin tutun ja tärkeän porukan vanhalla tallillani. Kävimme Alaspäässä kisoissa, mutta näillä reissuilla huomasin, että minusta oli tullut jotenkin ulkopuolinen, en enää kuulunutkaan samaan vanhaan joukkoon, vaikka edelleen edustin samaa seuraa, Hämeen Urheiluratsastajia (HurRa). Kun hoitohevoseni lopetettiin, palasin vielä vajaaksi vuodeksi Alaspäähän, mutta ei se ollut enää samanlaista ja pian "muu elämä" vei minut mukanaan ja hevoset jäivät vuosiksi.

Nyt tilanne on toinen. Nyt ei ole sitä "muuta", jolla täyttää tallielämän jättämä valtaisa aukko elämässäni.

Onneksi minulla on maailman ihanin tallikaveri, joka antaa minun aina maanantaisin leikkiä hevosenomistajaa! Kerran viikossa tunnen kuuluvani porukkaan ihan niin kuin ennen. Kerran viikossa haen ruunikko ruunan tutusta, Jaskan entisestä tarhasta, tuttuun, Jaskan entiseen karsinaan. Harjaan hevosen, satuloin ja lähden rentouttavalle retkelle tuon Jaskan entisen tarhakaverin kanssa. Ratsastuksen jälkeen hoidan hevosen ja varusteet ihan niin kuin omani. Maanantaista on tullut viikon paras päivä, sillä silloin voin kuvitella olevani edelleen hevosenomistaja ja kuuluvani tallin porukkaan.

Mutta Santtu ei ole Jaska, eikä ruuna olen minun. Vaikka Santtu on maailman sympaattisin kuusivuotias, en voi kuitenkaan tehdä sitä kaikkea, mitä oman hevosen kanssa olen tottunut tekemään. Kun on omistanut yli kymmenen vuotta oman hevosen, on tottunut tiettyihin tapoihin ja rutiineihin, tuttuihin välineisiin ja varusteisiin. Nyt käsittelen toisen omaisuutta, toisen välineitä ja varusteita. Haluan kunnioittaa Santun omistajan tapoja ja rutiineja ja yritän toimia niin, ettei hevosen normaali tuttu ja turvallinen arkirutiini häiriinny, olenhan tekemisissä omistajan kalleimman arteen kanssa.

Sitä paitsi, kerran viikossa on kuitenkin vain kerran viikossa. Muina päivinä minulla on tallilla tunne, että olen jotenkin velvollinen selittämään, mitä siellä hevosettomana teen. Tilanne olisi varmaan toinen, jos olisin palannut tuntiratsastajaksi, tai ottanut itselleni ylläpitohevosen Jaskan lähdön jälkeen.

Vaikka kaipaankin satulaan, ei minulle koskaan hevostouhuissa ole ollut kaikkein tärkeintä itse ratsastus, vaan oikeastaan se kaikki muu hevosen kanssa touhuaminen. Ratsastus on ollut se piste iin päälle. Se mieletön tunne, kun tunnilla onnistut ja kaikki sujuu kuin ajatuksen voimalla. Se uskomaton flow, kun yhteistyö tuon jalon eläimen kanssa on täysin saumatonta ja kerta toisensa jälkeen ylität itsesi.

Koska haluan muutakin kuin vain ratsastaa, en voi palata niin sanotuksi tuntiratsastajaksi 12 vuoden tauon jälkeen. Minulle ei vaan yksinkertaisesti enää riittäisi se, että kosketukseni hevoseen rajoittuisi pelkkään ratsastamiseen ja pikaiseen hoitamiseen ennen ja/tai jälkeen tuntini.

Ylläpito- tai vuokrahevosta en voi ottaa niin kauan kuin vastuu Jaskan kustannuksista on edelleen minulla. Haluan, että Heidi saa rauhassa opiskella, valmistua ja asettua sen jälkeen aloilleen. Vasta sitten voin siirtää koko hevosen ylläpidon hänen vastuulleen.

Elämä on valintoja täynnä ja minä olen valinnut nyt näin. Minulle on tärkeintä se, minkä koen olevan hyväksi lapsilleni, perheelleni ja hevoselleni. Huolimatta siitä, mitä se tarkoittaa minun "hyvinvoinnilleni". Ja tällä hetkellä tiedän, että sekä Heidin että Jaskan kannalta kaikken paras vaihtoehto oli se, että hevonen lähti Heidin mukaan. Äitinä minun oli vain valittava niin.

Elämä jatkaa kulkuaan ja yritän pysyä sen mukana. Ehkä sisukkaasti edelleen vain käyn tallilla muulloinkin kuin maanantaisin. Ehkä jonain päivänä löydän sen uuden paikkani sieltä. Sen "entinen yksäri" ja hyväksyn sen. Ehkä sillekin roolille on jokin käyttö? No, ainakaan kokeilematta en sitä koskaan saa tietää.

Tyhjyys

kuva: Ninja Hellman 4.8.2019

Syksy on saapunut. Vuodenaika, joka aina on saanut liian suuren otteen minusta. Vuodenaika, joka tappaa kesän ja imee vimeisetkin mehut pimentäessään kauniit valoisat suvi-illat synkiksi ja kylmiksi. Tänä vuonna syksy iskee vielä ehkä kovemmin kuin pitkäään aikaan. Sanotaan, että yhden oven sulkeuduttua jossain aukeaa toinen ovi. Vielä ei ole auennut, ei, ei edes ikkuna, vaikka kuinka olen kaikkialle katsonut.

Tytär lähti maailmalle. Niin kuuluukin käydä. Vaan silti tuntuu pahalta, ihan hemmetin pahalta. Opiskeltuaan kolme vuotta Helsingin yliopistossa esikoinen päätti pitää välivuoden ja viimeistellä tutkintoaan. Tuon välivuoden aikana hänellä vahvistui tunne siitä, että opinnot Suomessa saava jäädä tähän ja elämä jatkuu eri tiedekunnassa, eri valtiossa. Keväällä hakemus Bergenin kauppatieteelliseen (NHH) Norjaan ja kesällä tieto sinne pääsystä.

Saanko syyttää itseäni siitä, että tytär on nyt toteuttamassa unelmaansa? Kolme vuotta sitten Heidi oli syksyn yliopistovaihdossa Bergenissä ja rakastui kaupunkiin. Jonnekin syvälle sielun sopukoihin jäi kytemään haave päästä takaisin tuohon satumaisen kauniiseen kaupunkiin. Viime vuonna halusin itsekin nähdä tuon vuonojen kaupungin, sillä olin perheemme ainoa, joka siellä ei koskaan ollut käynyt. Niinpä ehdotin kesälomareissua Bergeniin. Ehkä tuttuihin kauniisiin maisemiin pääseminen ja kaupungin esitteleminen meille sai Heidin tekemään sen päätöksen, että Helsinki saa jäädä. Päätökseen hakea Bergeniin opiskelemaan muutoinkin kuin "vain" vaihto-oppilaana.

Bryggen

Kun päätös muutosta oli tehty, piti ratkaista vielä toinenkin tärkeä ja vaikea asia: Jaska. Tiesin, että minun on "pakko" antaa Jaska Heidille mukaan. Pakko siitäkin huolimatta, että sitten minulle ei jää mitään. Minulta lähtee sekä tytär että hevonen. Mutta syvällä sydämessäni tiedän, että olisin ollut maailman itsekäin ihminen, jos en olisi taipunut siihen, että myös Jaska muuttaa Norjaan.

Juuri ennen lähtöä 4.8.2019

Heinäkuun viimeiset viikot menivät Jaskan kuljetuksen järjestelyissä. Tallipaikka Norjassa oli varattu jo ennen kuin 100 %:n varmuus opiskelupaikasta oli edes tiedossa. Myös alustava varaus Marcel Jordan Horse Transportille oli tehty. Heidi hoiti kaikki mahdolliset tulliselvitykset ja matkustusluvat Jaskalle ja päivää ennen Heidin lentoa Norjaan, tuli kunnan eläinlääkäri suorittamaan vaadittavan eläinlääkärintarkastuksen ja täytti todistuksen Jaskan kuljetusta varten. Kaikki oli siis valmiina pienen pojan muuttoa varten. Oli aika pakata matka-arkku pikku-Jaakon ensimmäistä ulkomaanmatkaa varten.

Heidi lensi Norjaan perjantaiaamuna ja sunnuntaina alkoi Jaskan pitkä matka kohti vuonojen valtakuntaa.

Roland lastaa Jaskan

Pakko myöntää, että koville otti katsoa, kun rekka ajoi pois tallin pihasta. Kaikki tuntui niin järjettömän tyhjältä. Ei riitä se, että minulta lähti samalla niin tytär kuin hevonen, vaan kokonainen aikakausi päättyi. Tilalle jäi vain totaalinen tyhjyys. Järjettömän suuri tyhjyys. Ovi takana sulkeutui, enkä kykene näkemään edessä valoa, on vain musta pimeys. 18 vuotta Aulangon Ratsastuskoulu on ollut kuin toinen koti. Viimeiset reilut 11 vuotta on oma hevonen asunut siellä ja olen tuntenut tavallaan kuuluvani "kalustoon". Talli on ollut "me" ja "meillä". Nyt ei ole mitään. Ei ole omaa hevosta, sillä karsina on tyhjä. On aika tyhjentää varustekaappi, rehusäkit ja vintin loimilaatikko. Sulkkea ovi ja kävellä pois.